Narrabri II

Viimeinkin jaksoin raahata itteni tanne bloginki puolelle. Muutin siis tuossa puolitoista viikkoa sitten tanne Narrabrihin tyoskentelemaan rikkaalle puuvillanviljelijaperheelle lastenvahdiksi ja kokiksi. Katon niiden 5 lapsen peraan, plus kun nuo tuossa ylihuomenissa alkaa poimiin sita puuvillaa, niin myos kokkaan kahdesti paivassa niille poimijoille (ehka noin kymmenen henkea). Alotan aamuseitsemalta ja lopetan illalla kymmenen aikaan, paiva on pitka mutta aikataulu valja. Tienaan tasta ihan kivasti, voin sitten kuhan lahen taalta kesakuun alussa nii paljastaa vaikka tarkan summan.

Lapset ei oo maailman kauheimpia, vaan oikeastaan ihan ok: kaks vanhinta kay sisaoppilaitosta Tamworthissa, ja huomisesta alkaen tulee jatkossa kotiin vaan viikonlopuiksi. Kaks keskimmaista, 9 ja 5 vee, alottaa maanantaina myos koulun kun niidenkin paasiasloma paattyy. Nuorin, 4 vee, kay sillon tallon eskarissa, kun jaksaa herata. On ihan kiva kun penskoja on paljon, niin ne leikkii keskenaan, eika mun tarvii jatkuvasti olla keksimassa jotain viihdyketta. Tosin tuo 9-vuotias C ja nuorimmainen M on ku dynamiittia toisilleen... Ne ei vaan kesta olla samassa huoneessa ilman riitaa, huutoa ja tavaroiden rikkomista. Mua niiden tappeleminen yleensa tosin vaan naurattaa, kun sulkee korvat metelilta niin M nayttaa aika huvittavalta: lyhyt, pallonmallinen poika kiljuu naama punasena ja polkee jalkaa. Ja sen naama on siis ihan kirkkaan punainen. Passaa kivasti sen porkkananvarisen tukan kanssa yhteen...

Mulla ei oo taalla kenttaa puhelimessa, pitaa ajaa tonne 50km paahan keskustaan etta pystyisin soittamaan kellekaan (en siis voi valittaa Fannille aina kun jokin menee pieleen). Puuvillanpoimijamiehista en oo tavannu viela kun yhden, se on mun ikanen naiden serkkupoika, joka on taalla toissa oppiakseen olemaan ihmisiksi. En ma tieda mika siina pojassa niiden mielesta mattaa, musta se vaikuttaa ihan kivalta... Tosin oon paattany etten huomioi sita enempaa kuin on pakko. Nailla on mun edeltajan kanssa ollu vissiin vahan ongelmia, kun se oli viihtyny liian tiiviisti noiden peltotyolaisten kanssa. Ja Georgella, talla ongelmapojalla, on aika kiva rusketus ja kiharat... Koska yleensa tuuliviiri on toinen nimeni, niin nyt en ota mitaan riskeja etta innostuisin taas uudesta pojasta, ees kaverina. (Vaikka mista ma tiedan kiinnostaisko sita ees tutustua muhun:D)

Mut taa Narrabri on siis supertulvaherkka, ja nytkin sade sotkee jotenki noita puuvillanpoimimiskuvioita. Ennen ku eurooppalaiset vallotti paikan (kannattikohan niiden tanne tulla, tallane megacity 6 000 asukkaallahan taa on), taalla asu aboroginaalien Kamilaroi-heimo. Aboilla on asiat muutenkin aika pain persetta Australiassa, niiden kulttuurista ei taallakaan tunnu olevan jaljella mukaan kuin heimon mukaan nimetty valtatie. Suomi sais ottaa Ausseista kuitenkin oppia siina, etta taalla Haapavettakin pienemmassa kaupungissa/kylassa on silti oma posti, kahesti viikossa julkaiseva paikallislehti ja lentokentta, josta lahtee viikottain kone useemmankin kerran Sydneyyn, Brissieen ja Newcastleen. Way to go say I.

Parasta taalla pellossa on luonto. Oonkin tasta jo muutamalle sanonut, mutta perjantaina oli aika huikeeta kun paivalenkilla ollessa puskista hyppas kaks kengurua viereen loikkimaan. Siina me yhessa juostiin, mina ja kengut. Ne meni tosin vahan nopeempaa. Taivas on iltasin aareton ja Linnunrata niin kaunis etta meinaa itku tulla. Pitkan paivan jalkeen on parasta ottaa lampiman suihkun jalkeen kylma olut ja menna terassille tuijotteleen tahtia, joita nayttaa olevan 4576925 miljardia. Joku ilta aion viela bongata tahdenlennon, ja sillon pistan silmat lujasti kii ja toivon, etta sais aina olla yhta onnellinen ku taalla.